Selkärangaton betoniprinsessa vailla siipiä

mitä mä lupasinkaan onnellisuudesta,en edes muista,mutta välillä kun se aurinko laskee katseensa taivaalta pilvien välistä ja tuo heinäkuun mun harteilleni,mä muistan. valitettavasti myös kesäkuun 11 niin ja se tekee musta onnettoman,että mä tosiaan muistan.
yksi leikkii tulella ja heittää bensaa liekkeihin,kohta ihmetellen miten nyt kävikään niin että jäljellä on enää tuhkat.valittaen sitä kuinka maailma kohtelee huonosti. tekopyhän ironista. vaikka mä tosiaankin haluaisin uskoa karmaan ja sen lakeihin.
kysyttiinkö sulta,oletko sä enää se sama ihminen?
katsottinko sua pitkään,kun et päättänytkään hymyillä?
pysyykö sulla koskaan arpena sana ''anteeksi''?
olitko sä koskaan tulilinjalla?

ei.

mikään näistä ei ole sun kohdalle sattunut.
vaikka toivoisinkin hyvää aina,niin nyt mun mieli muuttuu hetkessä.
siinä hetkessä kun sä menet mun ohi.
mun ohi kaikessa.
mulla ei ole enää varaa valittaa tai valita.
mutta toisaalta jos laskee auringonlaskuja jokapäivä yhden liika, tulee hulluksi.
kevennyksinä on muovattu paperitähtiä ja hymysuita ja niistä mä kiitän.

''Och jag kände dina ögon den natten
Dom följde varje steg
Dom såg mig som någon annan
Och jag kände mig som det''

Doesn't matter if you try, you can always hide

luoja kuinka turhaa,mutta eikö se vähä jotenkin niin mennyt että jokainen on oman onnensa seppä?
lainattuja kirjoja,turhia virkoja ja ehkä jonkin verran sitä parhainta ystävien kesken tehtyä tonnikala-piirakkaa. niin kiitos sulle,ilman tätä mulla olis elämässä semmonen aikamoinen kyynisyyden ja matala-aitaisuuden virtaus. alkaa jo aurinko paistaa vaikka tuuleekin niin että puun oksat katkeilee teille.
part 1

emmi.